Viihde – taidekokemusten mahdollistaja

Taide on kokemus, jonka taiteen kokija saa kohdatessaan teoksen. Yrittäessään ymmärtää taideteosta, katsoja vertaa mielensä sopukoissa teosta kaikkeen aikaisemmin näkemiinsä taideteoksiin. Niiden avulla hän selittää itselleen, miten teosta tulisi katsella.

Toisinaan katselija haluaa vain nauttia ja pysyä omalla mukavuusalueellaan. Katsella teoksia, jotka tuntuvat tutuilta. Toisinaan katsoja haluaa jotain täysin uutta ja mieltä muuttavaa. Hän haluaa, että hänet haastetaan älyllisesti ja etsii käsiinsä jotain täysin erilaista ja totutusta poikkevaa.

Tässä piilee taiteen ja viihteen ero. Viihde on jotain sellaista, jota olemme jo oppineet lukemaan. Se on konservatiivista, tuttujen tarinoiden ja kerrontatapojen toistoa. Äärimmillään se on itsestään selvää ja turruttavaa kuluttamista, joka ei vaadi katsojalta minkäänlaisia henkisiä ponnisteluja.

Viihteen vastinpari on taide, joka vaatii huomiota, pohdintaa ja tutkimista. Äärimmillään se on avantgardea, jota ei voi ymmärtää tutustumatta syvällisesti taiteiljan työskentely- ja ajattelutapoihin sekä kontekstiin, johon teokset liittyvät.

"Toisen taide on toisen viihdettä."

Useimmat teokset asettuvat johonkin näiden ääripäiden välille. Parhaimmillaan teoksessa onkin sopivassa suhteesssa sekä viihdettä että taidetta: se on riittävän tuttu, että sitä pystyy lukemaan ainakin alustavasti, mutta siinä on riittävästi haastetta, jotta se jaksaa ylläpitää mielenkiintoa.

Mikä on sopivassa suhteessa – se on henkilökohtaista. Toisen taide on toisen viihdettä. Siksi lapsille tehdään omia elokuvia ja teatteria, joka on heille juuri sopivan viihdyttävää mutta myös haastavaa. Hyväksymme sen, että heille tehdyt teokset ovat aikuisten mielestä liian ennalta-arvattavia ja tuttuja – äärimmäisen puuduttavaa viihdettä – sillä tiedämme, että lasten mielestä teokset sisältävät jännittäviä tarinoita, jotka yllättävät heidät kerta toisensa jälkeen.

Lapsille tehdyt teokset ovat sekä taidetta itsessään, että oppimistapahtumia matkalla kohti haastavampia taiteenlajeja. Kuva Finding Nemo -musikaalista.

Taidekasvatuksessa keskeisessä osassa ovat erilaiset välitasot, jotka muodostavat oppimispolun helpommista taiteenlajeista kohti vaikeampia. Esimerkiksi kirjallisuudessa lapset aloittavat useimmiten kuvakirjoista, sitten siirtyvät sarjakuviin, sitten lyhytromaaneihin ja nuorten kirjoihin ja lopuksi pitkiin romaaneihin. Ilman välitasoja oppimispolku olisi muhkurainen: kuvakirjojen ja lyhytromaanien välillä ei ole riittävästi yhteistä, jotta ensimmäisestä voisi suoraan hypätä jälkimmäiseen. Jotta lapsi oppisi ymmärtämään kohtaamiaan uusia teoksia, on hänen pystyttävä kytkemään ne vanhaan ymmärrykseensä ilmaisukeinoista. Uusissa teoksissa on oltava sopivasti jotain tuttua ja uutta.

Tarve oppia ei lopu koskaan. Siksipä myös aikuiset tarvitsevat siinä missä nuoretkin välineitä, joiden avulla ottaa haltuun erilaisia ilmaisukeinoja. Jos katsoja nähnyt paljon realistisia maisemamaalauksia, hän keskittyy herkästi myös muuta maalaustaidetta arvioidessaan kiinnittämään huomiota maisemamaalauksessa arvostettuihin ilmaisukeinoihin, kuten tekniseen taituruuteen kuvata luontoa. Siirtyessään kohti tuntemattomia tyylejä ja taiteenlajeja, on hänen hyvä pitää mukana hyppysellinen tutusta estetiikasta, kuten realistinen maalaustyyli ja taidehistoriallinen konteksti.

Pelkkä yhteinen aihe teosten välillä ei riitä. Yhteinen aihe ei nimittäin ole tae sille, että kokija osaisi lukea ei tapoja kertoa samasta aiheesta. Tuvalaisella kurkkulaululla rakkaudesta ja Rihannan elektropopilla samasta aiheesta ei ole riittävästi yhteistä. Rihannan kuunteleminen ei auta ymmärtämään kurkkulaulua ja päinvastoin.

Elokuvien ja varsinkin musiikin parista eri taiteenlajien välille asettuvia oppimispolkuja löytyy runsaasti: jos haluaa siirtyä rockmusiikista kohti klassista, kannattanee kuunnella vaikkapa progressiivisen rockin Yes-yhtyettä, sillä se yhdistelee molempia. Jos on kiinnostunut haastavammista taide-elokuvista, mutta on aiemmin katsonut lähinnä Hollywood-pätkiä, ovat Cristopher Nolanin tai Quentin Tarantinon elokuvat hyvä alku. Mutta entä nykytaide? Kuinka sen ilmaisukeinot kytkeytyvät ilmaisukeinoihin, joita olemme tottuneet lukemaan: Hollywood-elokuviin, journalistisiin valokuviin, mainoksiin ja niin edelleen?

Jos mietitään menestyneimpiä nykytaiteilijoita, on monilla heistä tällainen eri tyylilajeja yhdistelevä crossover-tyyli. Populaarikulttuurin hyödyntäminen on niin Banksyn, Damien Hirstin kuin Jani Leinosenkin teosten keskiössä. Siksi heidän teoksensa ovat niin suosittuja. Populaarikulttuurilainojen takia kenen tahansa on helppo ymmärtää niitä, mutta todellisen nautintonsa ne antavat vasta syvällisen pohdinnan kautta. Niillä on sekä nautinnollinen pinnallinen taso (viihde) sekä syvällinen merkitystaso (taide).

Heidän teoksissaan viihde on välitöntä nautintoa antava tekijä, joka motivoi käyttämään taiteen parissa aikaa. Se luo – päihdevalistussanastoa lainaten – portin miedoista taiteista kovempiin taiteisiin.
Viihde tulisikin nähdä taiteen kokemisen mahdollistajana ja keinona oppia sekä siirtyä taidepohdinnoissa yhä syvemmälle.

"Viihde on välitöntä nautintoa antava tekijä, joka motivoi käyttämään taiteen parissa aikaa."

Valitettavasti viihde nähdään usein taidetta korruptoivana ja vastustettavana ilmiönä. Nykytaiteessa ehdoton vaatimus on, että kaikki taiteilijat ovat ehdottoman omaperäisiä: että he muodostavat oman tyylinsä. Originelliutta vaativat niin kuraattorit, apurahakomiteat kuin kriitikotkin. Tämä on oppimisen kannalta tärkeiden viihteellisten crossover-tyylien kannalta pulmallista, sillä ne perustuvat tuttujen ilmaisukeinojen yhdistelyyn ja lainaamiseen. Viihteelliisiin crossover-tyyleihin on sekoitettu lusikallinen epäoriginelliutta ja konservatiivisuutta, jotka harvaa ammattilaista viehättävät.

Banksy saa katsojansa viihtymään ja ajattelemaan samaan aikaan.

Nykytaiteen teokset eivät ole lähtökohtaisesti sen hankalampia ymmärtää kuin elokuvat, musiikki tai teatteri. Mikä tekee niiden ymmärtämisestä hankalaa, on teosten liiallinen keskinäinen erilaisuus sekä erillisyys arjessa kohtaamistamme ilmaisukeinoista. Skaala on liian laaja ja etäinen. Teokset eivät keskustele toistensa eivätkä aiempien kokemustemme kanssa.

"Nykytaiteen juuret ovat liian kaukana tutuista ilmaisukeinoista, jotta sitä voisi ymmärtää."

Esteettinen vaihtelu on tietysti mahtavaa taiteen ammattilaisen ja aktiivisen harrastajan näkökulmasta. Se mahdollistaa sen, että pienelläkin taidealueella, kuten Suomessa, on paljon kaikkea erilaista nähtävää ja koettavaa. Samalla se kuitenkin tekee nykytaiteen ymmärtämisestä meille tavallisille pulliaisille mahdottoman hankalaa. Siinä ei ole riittävästi tuttua. Sen juuret ovat liian kaukana tutuista populaareista ilmaisukeinoista, jotta sitä voisi ymmärtää. Siksi nykytaide ei useinkaan herätä katsojassa mitään muuta kuin hämmennystä.


Avain parempiin kokemuksiin ja suurempaan taiteen yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen ei ole siinä, että tuotettaisiin entistä enemmän taiteen asiantuntijoiden mielestä laadukkaita teoksia. Se on oppimisessa. Siinä, että taiteen katselijat saavat teoksista enemmän irti. Tässä crossover-tyylien ymmärtäminen ja hyödyntäminen matkalla kohti erilaisia tyylilajeja on olennaista. Kuinka luoda polku ihmisen aiempiin kokemuksiin ja hänen ymmärtämiinsä ilmaisukeinoihin? Se on se kysymys, jota kannustan kaikkia kuraattoreita, taiteilijoita ja apurahakomiteoita pohtimaan.






Ensimmäinen valokuva: Joe Penniston. Jotain oikeuksia pidätetään.
Toinen valokuva: St. Dekker. Joitain oikeuksia pidätetään. 

Museoilta puuttuvat trailerit

Museot on suunniteltu niin, ettei niiden teoksia voi ahmia nopeasti. Teosten ympärille jätetään ripustuksessa tilaa ja teoskokonaisuudet sijoitetaan eri huoneisiin. Jos haluaa nähdä kaiken vaikka vain vilaukselta, on käveltävä huoneesta seuraavaan ja sitä seuraavaan. On käytettävä aikaa.

Aikaa on meillä kaikilla niukalti. Siksipä olemme oppineet tehokkaasti vähentämään riskiä siitä, että käyttäisimme sitä asioihin, jotka eivät ole antoisia tai kiinnostavia. Käymme katsomassa Google Mapsista, vastaako matkakohde matkaoppaan ylisanoja. Kelaamme YouTube-videon lävitse ennen kuin päätämme, katsoako se kokonaan. Katsomme esittelyn artistin kiertueesta, jonka konserttiin olemme ostamassa lippua.

Vaikka museokäyntiin menee yhtä paljon aikaa kuin konserttiin tai elokuvaan, ei jostain syystä museoille ole kehittynyt leffatraileriin tai konserttiesittelyyn verrattavaa työkalua, jonka avulla museokokemusta voisi kokeilla etukäteen. Kävijälle tämä tarkoittaa epätietoisuutta museokokemuksen laadusta ja suurempaa riskiä siitä, että näyttely ei välttämättä puhuttelekaan. Riski ei ole niinkään rahallinen – ovathan museomme elokuvissa tai konsertissa käymiseen verrattuna edullisia – vaan ajallinen. Matkoineen, lipun ostoineen ja kävelyineen museossa menee vähintään toista tuntia.

Asiaa ei edesauta se, että esimerkiksi taidenäyttelyiden välillä on suurta esteettistä hajontaa. Se, että on pitänyt japanilaisia puupiirroksia esittelevästä näyttelystä ei ole tae sille, että pitäisi installaatiotaiteesta. Satunnaiselle kävijälle tämä tarkoittaa sitä, että tarjonnan joukossa on paljon näyttelyitä, joiden taideteokset ovat estetiikaltaan niin uppo-outoja, että ne vaativat avautuakseen melkoisia ponnistuksia. Ne ovat miinoja, joihin vapaa-aikaansa tarkasti käyttävä ei halua tuhlata aikaansa.

Julisteseinät eivät juuri museokokemuksesta kerro. Kuva Kiasman aulasta. 

Pelkästään pääkaupunkiseudulla museotarjontaa on niin runsaasti, että olisi hyvä olla työkaluja, joilla tarjontaa voisi selailla ja haarukoida. Museot ovat visuaalisia paikkoja ja ihminen on tehokas olento omaksumaan visuaalista tietoa. Museokävijöille sopiva työkalu voisikin olla vertailu visuaalisista kokemuksista, joka heitä kussakin museossa odottaa.

Erilaisia näyttelyitä yhteen kokoavia sivuja, kuvagallerioita, ja videokoosteita museoilla toki on jo, mutta ne ovat hajallaan eri museoiden nettisivuilla ja usein epäintuitiivisia käyttää. Tärkeää olisikin yhdessä tekeminen ja palvelujen läsnäolo somessa. Museot voisivat esimerkiksi tarjota yhdessä Pinterest-feedin, jossa olisi kuvavirta kaikista parhaillaan meneillään olevien taidenäyttelyiden teoksista tai YouTube-kanavan, jossa näyttelyssä käymisen kokemuksia tiloineen ja teoksineen esitettäisiin pikakelauksella puolessa minuutissa.

Kokeileminen olisi hyödyllistä, koska – jos nyt ihan rehellisiä ollaan – museot ovat suurimmaksi osaksi täynnä tavaraa, joka ei yksittäistä kävijää kiinnosta. Kun voisi kokeilla ja katsella ennalta, ei tarvitsisi kävellä läpi kaikkia museoita löytääkseen ne muutamat teokset ja esineet, jotka todella kiehtovat. Ja kun olisi löytönsä tehnyt, olisi sen parissa paljon antoisampaa ja kehittävämpää käyttää vähän enemmän vapaa-aikaansa verrattuna siihen, että puolella silmäillä vilkuilee museoita lävitse.

Ja muutenkin – ihmiset ovat jo tottuneet siihen, että he voivat ennalta vertailla palveluja ja tuotteita, ennen kuin ostavat. Museokävijöillekin olisi viimein suotava tämä mahdollisuus.